Digitekno kommellusten sävyttämällä matkalla Kiinassa

Tehdasvisiitti Kiinaan tarjosi aimo annoksen Amazing Race -kisafiilistä
Digiteknon jo pitkään suunnittelema matka Kiinaan toteutui marraskuun lopussa, kun kahden hengen matkaseurueemme lähti Finnairin siivillä kohti Hong Kongin kansainvälistä lentokenttää. Kahdesta tehdasvisiitistä ja yhdestä toimittajatapaamisesta koostuva matka suunniteltiin tehtäväksi erittäin tiukalla aikataululla huolimatta siitä, että osasimme odottaa kiinalaisviranomaisten kanssa käytyihin muodollisuuksiin liittyvän byrokratian vievän rutkasti aikaa. Matkaan lähti allekirjoittaneen lisäksi yrityksemme yksi omistajista, LED-näyttölaitteiden tuotekehityksestä ja suunnittelusta vastaava Arto Malm, jolle matka Kiinaan oli myös ensimmäinen laatuaan.
Matkantekomme sujui varsin mukavasti koko alkutaipaleen, lukuunottamatta Hong Kongin lentokentän vessapiipahduksella saatua vilvoittavaa alapäähuuhtelua, jonka hieman yli-innokas WC-pytty ystävällisesti tarjosi. Kriittiset paikat huuhdeltuna lähdimme kohti Shenzhenin keskustassa sijaitsevaa hotelliamme, joskin matka Hong Kongista Shenzheniin ei edennytkään ihan niin jouhevasti, kuin länsimaisten lasien läpi katsottuna voisi kuvitella. Neljäntoista minuutin mittainen luotijunamatka vaihtuikin tuntien kestoiseksi taipaleeksi, jossa halukkuuttamme siirtyä Manner-Kiinaan testattiin lukuisilla passi- ja viisumikontrolleilla, turvatarkastuksilla ja sormenjälkitunnistautumisilla. Lopulta pääsimme mutkien kautta iltahämärissä hotellillemme, jossa meidät vastaanotti kiinalainen isäntämme lämpimällä kädenpuristuksella ja televisiosta tutulla hymyllä.
Seuraavassa hetkessä kiisimmekin jo taksilla kohti paikallisen isäntämme valitsemaa ravintolaa, jossa pääsisimme maistelemaan paikallisia pöydän antimia. Valitsimme tulilieskoja ryöppyävän ruokalistan joukosta ne sopivan tuliset ruoat, joiden pääraaka-aineiksi mainittiin kala, kana ja jokin kolmas liha, jonka alkuperä jäi meille tuntemattomaksi. Suussa sulava ruoka tuotiin eteemme, mutta ensimmäisen suullisen jälkeen ajautui väistämättä pohtimaan, miksi aiemmin hongkongilaisessa vessassa saatu virkistävä alapesu tapahtui jo silloin, eikä vasta seuraavana aamuna, kun sille olisi todella tarvetta. Yhtä kaikki, meitä kestinnyt isäntämme suoriutui illallisurakastaan erinomaisesti ja tunsimme itsemme tervetulleeksi Kiinaan ja Shenzheniin. Vatsa täynnä lihaa ja sitä muistuttavia osia kurvasimme takaisin hotellille.
Matka oli saanut rauhallisen alun. Uuden päivän piti tuoda tullessaan siirtymisen kaupunkiin, jossa ensimmäisen yhteistyöyrityksemme tuotantolaitos sijaitsi. Matkaa oli taitettavana 1300 kilometriä. Monipuolisen aamiaistankkauksen jälkeen lähdimme suunnistamaan kohti Hong Kongin lentokenttää, ja toistaiseksi autuaan tietämättömänä mutkista, joita matkamme eteen oli pian muodostumassa. Ihmetys alkoi lentokentän check in -pisteessä, jossa meidän kerrottiin jo käyttäneen ainokaisen, Manner-Kiinaan oikeuttavan viisumimme tuohon kosolti tulista ruokaa ja byrokratiaa sisältäneeseen Shenzhenin visiittiimme. Meille kerrottiin myös, että saisimme uuden viisumin aikaisintaan torstai-iltapäivästä, kun elimme sille hetkellä tiistaiaamupäivää ja kotimatkamme alkaisi joka tapauksessa jo torstai-illalla. Riemunkiljahduksilta ei myöskään vältytty, kun tajusimme menettäneemme mahdollisuutemme ehtiä jo varatulle lennolle ja että uusien löytäminen tulisi olemaan tuskien takana.
Lähdimme nöyrästi lakki kourassa selvittämään asiaa lentokentältä löytyvään kojuun, jossa meille kerrottiin ihmeparannuskeinosta nimeltä pikaviisumi, jonka hankkiminen merkitsisi kaikkien ongelmiemme poistumista pientä korvausta vastaan. Päätimme tarttua ainoaan oljenkorteemme, jotta välttyisimme pahemman luokan selittelyiltä niin kotopuolessa kuin meidät tervetulleeksi toivottaneissa yrityksissä. Hong Kongissa riittäisi varmasti ihmeteltävää viikoiksi eteenpäin, mutta työmatkalle lähtiessä olisi suotavaa tuoda muistoksi kotiin muutakin, kuin kasa taksikuitteja ja savuava peräpää. Viisumi saapuisi kuudelta, joten päätimme lähteä mietintämyssylle hongkongilaiseen kuppilaan.
Päivän hyvä uutinen odotti meitä takaisin lentokentälle saapuessamme, kun päätimme kokeilla onneamme ja noutaa viisumi jo hieman luvattua aiemmin. Viisumi ojennettiin meille tiskin yli passien kera ja sinä hetkenä olimme taas olemassa Kiinassa, sillä passitta kulkeminen Kiinassa on yhtä kuin Idols -esikarsinta, huonostihan siinä käy aloittelijalla. Päätimme puristaa loppumatkan passejamme rystyset valkoisina. Huono uutinen oli, ettei lentoja lähtisi Hong Kongista lainkaan matkakohteeseemme sinä iltana, saatikka aikaisin aamulla. Onneksi läheltä - tai oikeastaan kokemamme mukaan melkoisen kaukaa - löytyi toinen lentokenttä eli Shenzhenin kansainvälinen lentokenttä, joka oli vaivaisen kahden tunnin ajomatkan päässä. Mikäli kaikki siis sujuisi kuin elokuvissa. Kiireellisen kännykän näppäilyn seurauksena löysimme paikalliselta matkailusivustolta lennon, joka lähtisi Shenzhenistä kohti määränpäätämme klo 21 illalla eli tasan kolmen tunnin päästä. Enää ei pitäisi päästä kuin Shenzhenin lentokentälle eli ei muuta kuin hillitöntä ravia bussilippuluukulle.
Pian istuimme minibussiin sulloutuneina, hikipisaroita tihkuen matkalla kohti passikontrollia ja kaikkea sitä byrokratiaviidakkoa, jonka läpi olimme jo muutama tunti aiemmin tunkeneet tullessamme lentokentälle kuulemaan huonot uutiset. Hien saimme pintaan sillä, että bussioppaamme hävittyä täyteen ahdettuun hissiin, ei meidän auttanut kuin laukata ympäri Hong Kongin lentokenttää etsimässä bussilaituria, joka ei halunnut tulla löydetyksi. Minkäänlaisia viittoja tai viittojia ei hikipisaroita täynnä oleviin silmiimme osunut. Lopulta eräs kiinalaispoika juoksutti meidät oikeaan osoitteeseen ja saimme minibussiin istahtaessamme hetken vetää henkeä.
Matka Shenzhenin lentokentälle oli vasta alussa, ja se osoittautuikin melkoiseksi Via Dolorosaksi eli tuskien taipaleeksi. Matkan puolivälissä suoritettavissa passi- ja viisumikontrolleissa marinoitumisen jälkeen pamahdimme ulos bussiterminaaliin, joka oli näky jo itsessään. Jos on kaaos jäänyt käsitteenä epäselväksi, on sille löytynyt nyt ymmärrettävä muoto, jota piti hakea Hong Kongin ja Kiinan raja-asemalta asti. Ihmiset ja autot sinkoilivat sulassa sovussa keskenään, ja kaksi Nummelasta Kiinaan ponnistanutta länsimaalaista kaiken keskellä ihan hoomoilasena, että voisiko joku pysähtyä kertomaan meille, että mihin meidän pitää mennä. Lähes tunnin kestäneen poukkoilun jälkeen tunti ennen lentomme lähtöä kävi ilmi, että minibussimme oli jo lähtenyt kauan sitten ja että toisella bussilla myöhästyisimme lennoltamme, jälleen. Alkoi olla vitsit vähissä ja kummasti hiki otsalla.
Sen jälkeen tapahtui ihmeellinen, lähes jumalalliselta väliintulolta vaikuttava asia. Tuntematon kiinalaismies siviilivaatteissa kertoi vievänsä meidät lentokentälle, mikäli päättäisimme sillä sekunnilla juosta tämän perässä hänen autolleen, joka odotti jossakin satojen metrien päässä parkissa. Meidän mielestä - viisaita kun olemme - se kuulosti juuri parhaalta idealta ja niin löysimme itsemme laukkaamasta kyseisen miehen kannoilla vetolaukut kainalossa, miehen ottaessa valokuvia itsestään ja käymästämme juoksukilpailusta. Eteenpäin jaksamaan auttoivat yhtä aikaa vereemme erittyvä adrenaliini sekä kasvava pelko siitä, että mitä jos lennolle ehtimiseen tehdyt ponnistelut veisivät meidät lopulta todella pitkälle matkalle, jopa ikuiselle matkalle (musta huumori sallittakoon tässä kohtaa). Kovin pitkään ei ehtinyt miettiä moista, kun kotvan kuluttua auto jo kurvasi tuhatta ja sataa keskeltä asuinaluetta kohti lentokentälle vieviä valtateitä.
Saavuimme lentokentälle uuden mittapuumme mukaan hyvissä ajoin, kun olimme Shenzhenin valtaisalla lentokentällä jo klo 20.30, ja lentomme lähtisi vasta klo 21.00. Kokonaiset puoli tuntia kulutettavaksi check in -tarkastukseen, turvatarkastukseen, passikontrolleissa jonottamiseen ja portille juoksemiseen. Suoriuduimme muodollisuuksista tutun hikisellä kaavalla ja käytöstavat päätimme kuljettaa ruumassa, sillä portille eteneminen edellytti meiltä kiroilua, meuhkaamista, etuilua, tönimistä, epämääräistä poukkoilua ja kaikkea sitä, mitä kanssaihmisiään kunnioittavalta, toisessa maassa vierailevalta ihmiseltä sopii odottaakin. Tai ainakin niin itse ajattelimme, kun oma kiireemme ja se, että saamme Suomesta ostamamme kuusi mustikkahillopurkkia mukaamme koneeseen käsimatkatavaroina, olivat juuri sillä hetkellä maailman tärkeimmät asiat. Kun lopulta pääsimme koneeseen, oli tunne suorastaan epätodellinen. Ehdimme kuin ihmeen kaupalla koneeseen, johon meidän ei olisi tullut minkään valtakunnan normien tai sääntöjen mukaan ehtiä.
Saavuimme tiistaina, tai oikeastaan tiistain ja keskiviikon vastaisen yönä hotellille määränpäässämme, perille meidät kuljetti taksi noin tunnin kestäneellä matkalla. Ei muuta kuin eväiden kimppuun, tällä kertaa vuorossa olivat tuliset pikaruokanuudelit, kasa sipsejä ja salmiakkia ja pari huoneenlämpöistä olutta paikalliseen tapaan, sillä kiinalaiset nauttivat nesteensä - mukaan lukien oluensa - mieluummin lämpimänä. Raskaan ja tapahtumarikkaan päivän jälkeen rauhoittumista ei auttanut tieto siitä, että luvassa oli noin neljän tunnin mittainen yöuni, joka alkoi Suomen aikaan klo 20 illalla. Uni ei tullut silmään kuin puolella matkaseurueesta toisen puoliskon pyöriessä sängyssään kulunutta päivää läpikäyden.
Keskiviikkoaamu alkoi hyvissä ja ennen kaikkea tutuissa merkeissä eli aamupalalla, jolla tarjoiltiin muun muassa tulisia nuudeleita. Kun lämmintä olutta ei ollut saatavilla, päätimme juoda sen sijasta tuorepuristettua mehua, joka virkisti meitä siinä hetkessä vähintään yhtä hyvin, kuin matkan alussa saatu raikas suihku pitkän lennon päätteeksi. Meidät haettiin kohteliaasti hotellilta, ja tehtaalle saapuessamme liehui sen eteen sijoitetuissa lipputangoissa Suomen siniristilippu. Kuten kiinalaiseen vieraanvaraisuuteen kuuluu, tarjoiltiin meille paikalle päästyämme mahdollisuus juoda lämmintä vettä ja käydä vessassa harjoittelemassa tähtäämistä pieneen lattiaan porattuun reikään, jota reunustivat vuosien käytön seurauksena uuden värisävyn saaneet kehykset. Viimeisetkin väsymyksen rippeet karisivat siinä vaiheessa, kuin hoiti toimitusta reisipenkissä lihakset maitohapoilla kantaen huolta vapaana lepattavan takinliepeen puolesta.
Ja ei kun neukkariin, jossa asiat hoituivat kunnialla ja usko maailmanjärjestykseen palautui. Päivä sujui kaikin puolin hyvin ja tehdastarkastus meni jokseenkin moitteetta läpi, Arton tekemiä muutamia puutehavaintoja lukuunottamatta. Emäntämme vei meidät päivän päätteeksi paikalliseen, muinaishistoriaa käsittelevään sotamuseoon sekä syömään paikallista ruokaa kuumana kiehuvasta padasta. Tulista oli ruoka, kuten jo tässä vaiheessa matkakertomusta arvata saattaa. Ruokailuhetkeen toi säväyksen kiinalainen esiintyvä taiteilija, joka yritti tunkeutua jossain vaiheessa neljän hengen pöytäämme. Selvisimme tilanteesta kansainvälisin käsimerkein.

Ystävällinen kohtelu jatkui seuraavana aamuna, kun yrityksen oma kuljettaja vei meidät lentokentälle ja kohti uutta seikkailua. Matka toisen yhteistyöyrityksen luokse osoittautuikin sitten varsin helpoksi kaiken kokemamme jälkeen. Vierailimme tehtaalla ja valmiita tuotteita pursuilevissa näytetiloissa. Teimme tarkastuksen tuotteillemme ja hyvä että teimme, sillä löysimme tuotteesta korjausta vaativan vian. Asia hoitui näppärästi vuoropuhelulla. Ystävällisesti hymyilevät isäntämme veivät meidät paikalliseen ravintolaan, jossa söimme jälleen tulista ruokaa ja joimme lämmintä olutta. Matkan jälkeen onkin vastattava kahteen elämääkin suurempaan kysymykseen, millä tavalla kiinalainen ja suomalainen bisneskulttuuri eroavat toisistaan ja juonko olueni jatkossakin lämpimänä?
Vihdoinkin Hong Kongin lentokentällä ja kotilento häämöttää enää tuntien päässä, mikä voi enää mennä vikaan? Ei mikään, kun asenne on kunnossa ja koskaan ei luovuta, olkoon se matkamme keskeisin opetus.